Sanna Suutari: Maailman lyhyin matka

Sanna Suutarin esikoisteos Maailman lyhyin matka on noussut monen henkisen etsijän suosikkikirjaksi. Eikä suotta. Maailman lyhyin matka iskee ytimeen.

En ihastunut kirjaan ensisilmäyksellä. Ensivaikutelmani Suutarin hengentuotteesta oli hieman puiseva. Kirjan alkuosan täytti lähes kokonaan dialogi, jota Sanna kävi anonyymin miehen kanssa. Ajattelin, että tekstiä voisi elävöittää sattumuksilla matkan varrelta, tai Suutarin omalla pohdiskelulla. Tarina lähti lentoon kirjan edetessä – ja minä jäin koukkuun.

Takakannessa mainitaan, että kirja perustuu tositapahtumiin, mutta minun oli aluksi vaikea uskoa, ettei juonta olisi väritetty pienellä dramatisoinnilla: Sanna Suutari tapaa Australiassa mystisen miehen, joka alkaa tuosta vaan latoa hänelle henkisiä oppeja. Suutari kirjoittaa olleensa ennen kohtaamista aivan ummikko henkisyyden suhteen. Kuinka usein tapahtuu, että ihminen törmää auliiseen henkiseen opettajaan ilman, että hän olisi sitä ennen tutustunut aiheeseen kirjallisuuden tai median kautta? Lisäksi, jos Suutari olisi ollut aivan tietämätön, kuinka hän muistaisi puoliakaan miehen paasauksesta, josta kuitenkin riittää materiaalia yli sadalle sivulle. Kahden päähenkilön välille on ehkä haluttu luoda kontrastia; tietämätön neitonen ja tietoinen mies kohtaavat.

Mysteerimies vaikuttaa aika rasittavalta tapaukselta, valaistunut tai ei. Hän alleviivaa minättömyyttään joka käänteessä. Kun Sanna kysyy mitä kuuluu, mies vastaa: ”Hyvää kuuluu, jos olisi olemassa ylipäätään joku, jolle kuuluu jotain.” Peukutan kuitenkin anonyymigurua. On hienoa, että opettaja on tavallinen teltassa asuva jamppa, eikä mikään maailmankuulu messias.

Sitten tärkeimpään, eli kirjan sanomaan. Maailman lyhyin matka on ansiokas henkisen heräämisen kuvaus. 

Suutarin mukaan valtaosa ihmisista on itsen vallassa. Tämä pieni itse, ego, estää ihmisen näkemästä todellisuutta sellaisena, kuin se on. Suutari kehottaa lukijaa tarkkailemaan ajatuksiaan ja tunteitaan ja tulemaan tietoiseksi itsen toiminnasta. Itse kamppailee olemassaolostaan kaikin voimin, mutta tulee jonakin päivänä sortumaan. Silloin ihminen ymmärtää että kaikki on yhtä, rakkautta.

Suutari ottaa kantaa myös ns. henkiseen materialismiin. Henkisyys saattaa olla vain yksi itsen harha. Jos ihminen kehittää "henkisen ihmisen identiteetin" egon valta sen kuin lisääntyy. Vai mitä sanotte seuraavasta katkelmasta:

”On totta, että jooga rauhoittaa mieltä ja kehittää sekä fyysistä että henkistä tasapainoa. Joogalla saavutettu tasapaino on kuitenkin vain loppujen lopuksi yhtä hatara kuin mikä tahansa muu itsen rakentama tasapaino. Mikään itsen rakentama tasapaino ei voi loppujen lopuksi kestää.”

Kirjalla on värähtely, joka saa sydämen aukeamaan. Sivuilta saa vaikutelman hyvin vilpittämästä ihmisestä. Tämä vilpittömyys, egottomuus, puuttuu useimmista spiritualistisista kirjoista, joista monet ovat mielestäni pelkkää bisnestä. Itsen vallassa olevat kirjailijat kauppaavat lukijoille egonkuorrutustapoja. Maailman lyhyin matka on hyvällä tavalla yksinkertainen. Se pureutuu oleelliseen.

Kirja soveltuu luettavaksi parhaiten pienissä paloissa, pohdiskellen. Aion lukea tämän vielä toisen kerran.

Sanna Suutari: Maailman lyhyin matka, Taivaankaari 2013